Tosielämää, tarinoita hoitotahdosta

Tälle sivulle on kerätty ja kerätään jatkossa tarinoita tosielämästä, jotka liittyvät hoito- tai hoivatahtoon, niiden toteuttamiseen tai sivuuttamiseen sekä hoito- ja hoivatahdon laatimiseen.

Salassapitovelvollisuuden sekä ihmisarvon kunnioittamisen periaatteet on huomioitu tarinoissa. Tämän vuoksi niissä esiintyvät henkilöiden nimet, paikkakunnat tai muut paljastavat seikat on joko muutettu tai karsittu pois. Tarinat ovat saaneet nimensä sitä luonnehtivan ominaispiirteen mukaan.

ROHKEA ÄITI

Kullervo saattoi äitiään uuteen asuinpaikkaan, lähipaikkakunnan palvelutaloon. Hoitaja otti tulevan asukkaan ja tämän omaisen ystävällisesti vastaan. Asetuttiin pieneen kansliaan alkuhaastattelua ja palvelusuunnitelman laatimista varten. Kullervolla oli vankat näkemykset siitä, millaisia tapoja äidillä oli, mistä hän selviytyi yksin, missä tarvitsi hoitajien apua ja jopa siitä, mikä oli äidin lempiruokaa, mistä hän piti ja mistä ei: ”Ja äiti ei ole koskaan tykännyt kaupan maustetuista jogurteista. Kahviin pitää olla rasvatonta maitoa ja yksi pullapala riittää päiväkahville!”  Kullervo oli nimittäin huolissaan siitä, että äiti söisi epäterveellisesti.

Kun Kullervo oli kertonut kaiken mielestään tarpeellisen äitinsä hoitoon liittyvistä asioita sekä hoitaja kirjannut ylös huomiot palvelusuunnitelmaan ja hoitotahtoon, avasi äiti suunsa. ”Nyt kun Kullervo on sanonut, mitä minä tahdon, niin minäpä sanon nyt!”

Nyt hoitaja repi ensimmäisen palvelusuunnitelman ja hoitotahdon, kääntyi Kullervon äidin puoleen ja totesi, aloitetaanpa alusta.  Äidin tahto poikkesi merkittävästi Kullervon tahdosta.

 

AHDISTUNUT TYTÄR

Vanhus oli ollut pitkään kotihoidon asiakkaana. Tytär osallistui tiiviisti hoidon ja palvelujen suunnitteluun, olipa jäänyt itsekin vuorotteluvapaalle työstä hoitaakseen raihnaistuvaa äitiään. Äiti ja tytär olivat keskustelleet usein, millaista on inhimillinen hoito ja elämän loppuvaihe. Vanhus oli ilmaissut selkeästi sekä tyttärelle että kotipalvelun henkilökunnalle, miten häntä hoidetaan elämän loppuvaiheessa: aktiivinen hoito lopetetaan silloin, kun siitä ei ole enää hyötyä, ei syötetä väkisin, ei aloiteta keinoravitsemusta eikä iv-nesteytystä, DNR (ei elvytetä sydänpysähdystilanteessa) -päätös oli tehty hänen toivomuksesta jo hyvissä ajoin. Samoin hän ilmaisi haluavansa kuolla kotona, kuten edesmennyt puolisonsakin. Tytär hyväksyi tässä vaiheessa äitinsä toivomukset ja sitoutui kotisaattohoitoon.

Vanhuksen kunto ja voimat heikkenivät. Hänelle tehtiin saattohoitopäätös. Päätöksestä keskusteltiin tyttären kanssa, mutta tytär vastusti nyt saattohoidon aloittamista. Hän vaatii voimakkaasti aktiivista hoitoa, sillä hän ei uskonut, että äidin elämän loppuvaihe oli nyt käsillä. Tytär ahdistui, hän ei halunnut luopua äidistään ja pelkäsi kovasti äitinsä kuolevan. Tyttärelle saattohoito näyttäytyi heitteille jättämisenä ja kaltoinkohteluna.

Kotihoidon ammattilaiset ja lääkäri ymmärsivät tyttären vaatimukset olevan seurausta tämän ahdistumisesta ja luopumisen surusta. Päivittäin he perustelivat tälle hoidollisia ratkaisujaan ja saattohoitopäätöstä sillä, että aktiivinen hoito lisää vanhuksen kärsimystä ja ne pitkittävät keinotekoisesti elämää, elämän laatu heikkenee. He perustelivat myös sillä, että tämä on nimenomaan vanhuksenkin oma tahto. Vanhus ei enää itse kyennyt osallistumaan keskusteluun.

Ammattilaisten tärkeäksi tehtäväksi tulikin nyt vanhuksen hyvän saattohoidon järjestämisen lisäksi huolehtia myös tyttären hyvinvoinnista. Tässä auttoi ahdistuksen todesta ottaminen ja tukeminen luopumisen prosessissa. He pyysivät tytärtä muistelemaan äidin kanssa vietettyjä hyviä hetkiä. He muistelivat, mitä vanhus piti merkityksellisenä omassa ja tyttären elämässä, millaisia toivomuksia ja ajatuksia hän oli tyttärelle esittänyt elämän lopun hoidostaan. Hiljalleen tytär hyväksyi tilanteen ja ymmärsi, että oma ahdistus ei oikeuta vaatimaan sellaisia toimia, jotka ovat vastoin hänen äitinsä ilmaisemaa tahtoa tai jotka lisäävät tämän kärsimystä.